Uusi filosofian oppikirja

Vesa Oittinen
1976 Tiede & edistys  
tunen: Filosofian kysymyksiä. Johdatusta filosofiseen ajatteluun, Gummerus, Jyväskylä 1976, 167 s. Kouluopetukseen tarkoitetut filosofian oppikirjat ovat meillä jostakin syystä olleet poikkeuksellisen kehnoja. Urpo Harvan "Suuria ajattelijoita" on luettuaan paras viedä pikimmiten jätepaperikeräykseen ja Erkka Maulan "Filosofian aapinen" taas on enemmän edukseen tyylikukkasten kauhukabinettina kuin filosofian oppikirjana. Neliapilan Wilenius -Oksala -Juntunen -Mehtonen kirjoittama uusi lukion
more » ... osofian opetuksen tarpeisiin aiottu teos toki hakkaa kirkkaasti nämä kaksi edeltäjäänsä; mutta siitä tuskin kannattaa lyödä rintoihinsa. Muuan syy taitaa olla seuraava. Itsekritiikissään (eräässä monista!) ranskalainen Louis Althusser nimitti sukkelasti filosofiaa "luokkataisteluksi teorian alalla". Althusserin määritelmä filosofiasta ei tietenkään ole täsmällinen, mutta en puutu nyt asian siihen puoleen. Villakoiran ytimenä on se, että filosofiassa ei voi olla puolueeton, ts. että filosofianopetus ei kykene antamaan adekvaattista kuvaa siitä, mitä filosofia on, jos rajoitutaan yleisepti selostamaan eri suuntauksia. On puhuttu "filosofian" kouluopetuksen tärkeydestä, vaikka kysymyksenä pitäisi ennemminkin olla: millaista filosofiaa? Mutta tämän pulman ratkaiseminen taas jo edellyttää poliittisen taistelun tasolle kohoamista, eikä siitä tässä sen enempää. "Filosofian kysymyksiä"-kirjan kirjoittajat myöntävät esipuheessaan: "Tarkkaavainen lukija huomaa kirjan olevan neljän enemmän tai vähemmän filosofisesti erilaillakin ajattelevan henkilön kirjoittaman". Kovin suurta tarkkaavaisuutta ei tuon havaitsemiseen sentään vaadittane, vaikka tekijät ovat yrittäneet säilyttää, niin kuin sanotaan, viileän objektiivisen kirjoitusotteen. Filosofia hajoaa tässäkin kirjassa eri näkökuhniksi, vaihtoehdoiksi. On helppoa kuvitella jokin Kari Palosen aatteesta innostunut nuori lehtori, joka suositteleetämän kirjan kimpussa puurtaville oppilaille trial and error -menetelmää kullekin sopivan filosofian esiinseulomiseksi. Hyvä on, mutta maailma nk u v a a ei tällä teoksella muodosteta jos nyt nykyinen koululaitos kykenee vaikuttamaan oppilaiden maailmankuvan muotoutumiseen muulla tavalla kuin negatiivisesti. "Filosofian kysymyksiä" on epätasainen. Laaksonpohjan muodostanee Reijo Wileniuksen kirjoittama ensimmäinen luku, "Ihminen filosofisena ongelmana". Työssään Wilenius on nähtävästi konsultoinut ennen kaikkea itse aiemmin julkaisemaansa (ja uudelleenjulkaisemaansa) kirjaa "Filosofia ja politiikka". Niinpä saamekin lukea mm. Hegelin -Marxin aristoteelisuudesta. Oudostuttaa, miksei Wilenius ole laajentanut tätä filosofianhistoriallista tutkimusmetodiaan: kas, Hegeliltä ja Marxilta löytyisi varmasti helposti myös platonisia, herakliittisiä, epikurolaisia, kartesiolaisia, spinozistisia Jne. piirteitä. Etsivä löytää. Steiner-puffi sivulla 17 lienee taas vuorostaan mukana ennen kaikkea "viran puolesta". Pellervo Oksalan laatimalla II luvulla ("Tieto ja todellisuus") on pluspuolellaan hyvä esitystapa. Ongelmat taritaan systemaattisella ja mielenkiintoa herättävällä tavalla. Mutta pukkejakin löytyy. Pahin sellainen on sivulla 79: sellaista materialismin ja idealismin väliin sijoittuvaa suuntausta kuin "neutraali monismi" (josta Oksala esittää ainoana esimerkkinä pesunkestävän materialistin Benedict Spinozan!) ei tietenkään ole olemassa. noiden totuudesta eivät liity kysymyksiin, jotka koskevat aineellisen maailman todellista luonnetta, vaan ne palautuvat kysymyksiin, jotka koskevat tieteellisten teorioiden menestystä kun pidetään silmällä joitakin käytännöllisiä päämääriä. Hyvin usein käy niin, että sellaisissa filosofisissa teorioissa kuin Machin teoria totuus ja menestys samastuvat. Tällainen käsitys johtaa johdonmukaisesti loppuunajateltuna kantaan, jossa tietoisuudestamme riippumattoman todellisuuden olemassaolo kielletään tai siihen suhtaudutaan agnostisesti. Sillä, jos teoriat ov?t vain 'symboleja ja merkkejä käytäntöä varten' miksi niiden pitäisi kertoa jotakin aineellisen maailman niistä puolista, jotka eivät kytkeydy kulloisenkin käytännön tarpeisiin. Lenin käsittelee pitkään tätä argumenttia Materialismi ja empiriokritisismi -teoksessa, ja se ei päde ainoastaan machilaisen positivismin kohdalla, vaan hyvin monen sellaisen opin kohdalla, jossa ajatellaan, että tieteellinen tutkimus on rationaalista täsmälleen silloin kun sillä on tai sille on välittömästi osoitettavissa jotkut käytäntöön liittyvät tavoitteet. Ilkka Patoluoto
doi:10.51809/te.103468 fatcat:iygl6uiofjd3ldxgyqb357fvkq